Oltiin juuri Ronin kanssa kahdestaan lenkillä ja mä tajusin siellä miten täydellinen koira mulla on, kunhan itse keskityn ja panostan siihen täysillä. Hihnassa kävelyä muisteltiin siten, että heti kun Roni veti seurasi siitä kielto ja kävely mateluvauhdilla. Kun Roni taas käveli nätisti seurasi kehu ja jatkettiin normaalia vauhtia eli lujaa. :) Tämä taktiikka toimi. Roni oli kuin maansa myynyt, kun käveltiin hiljaa ja aneli vierellä kävelemällä lisää vauhtia. Jee! Ei vois uskoa, että eilen olin valmis myymään ton murrosikäisen ihanuuteni.

Toinen, suurempi ilonaiheeni äskeisellä lenkillä oli se, että Roni ohitti rähjäävän koiran pimeällä kujalla. Roni ei päästänyt ääntäkään vaan tuijotti vain minua (eli vinkua). Ihanan motivoivaa! Ehkä minäkin tarvitsin onnistumisen kokemuksia Ronin lisäksi.

Viime yönä Roni nukkui makuuhuoneen lattialla viltin päällä. Tuloksena tästä oli se, että sai jatkuvasti heräillä ja häätää koiraa pois sängystä. Sydäntä särkevää, mutta jatketaan harjoituksia.

Murrosikäisen parsonuroksen omistajan elämä on kyllä ihanaa. Pienetkin onnistumiset tuntuvat siltä kuin olisi onnistunut neuvottelmaan maailmanrauhan ja saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Mistä sitä ennen koiraa tuli edes onnelliseksi? Hmm. En muista.